Vielä minä en osaa lentää

Vielä minä en osaa lentää. Eikä minulla sitä paitsi ole siipiäkään. Mutta onneksi voin kiivetä portaita. Portaitakin pitkin voi päästä melko korkealle. Ei niin korkealle kuin lentämällä, mutta johonkin saakka kuitenkin.

Käyttäisinkö kiipeämiseen valmiiksi rakennettuja portaita vai rakentaisinko portaat ihan itse? Helpompaa ja nopeampaa on kiivetä valmiita portaita. Silloin ei tosin voi olla varma, kestävätkö portaat. Eikä voi itse päättää, kuinka korkealle ne vievät. Jos portaat näyttävät jo alkuaskelmiltaan epämääräisiltä ja huterilta, on parempi olla kiipeämättä.

Elämässäkin on tilanteita, jolloin kannattaa miettiä kahteen kertaan, mihin lähtee mukaan ja mihin ei. Elämään voi suhtautua avoimesti ja rohkeasti ja silti käyttää tervettä maalaisjärkeä. Luottaa omaan vaistoonsa. Jos hälytyskellot jossain kohtaa soivat, se on yleensä pysähtymisen ja miettimisen paikka. Elämän epävarmuutta pitää sietää, mutta jos portaat ovat lahot, niille on turha astua, vaikka joku vannoisi, että kyllä ne kestävät.

Itse rakentamalla tietää varmasti, miten portaat on tehty. Voi edetä rauhassa, askelma kerrallaan. Nousta sitä mukaan, kun portaat rakentuvat. Voi rakentaa niistä niin korkeat, kuin haluaa. Ja juuri niin tukevat, kuin itsestä tuntuu hyvältä. Yksin rakentaminen on kuitenkin yksinäistä puuhaa eikä aina oikein tiedä miten pitäisi rakentaa. Kaveri olisi hyvä olla apuna.

Omassa elämässä on tärkeää, että itse tietää mitä tekee ja miksi. Ja mitä elämältä haluaa.

Mutta vaikka nämä asiat olisivat kuinka kirkkaana omassa mielessä, matkan varrella tarvitsee monta kertaa ystävän neuvoa, ystävän tukea. Yksin taivaltaminen on rankkaa ja vaikeaa. Kaikki me tarvitsemme neuvoja ja apua monessa kohtaa elämämme varrella. Pitää vain osata pyytää ja kysyä. Ja olla itse valmis auttamaan, kun joku apua tarvitsee.

Toki portaat voi rakennuttaakin. Toisen tekemät, silti ihan itseä varten. Juuri sellaiset kuin haluaa. Mutta mistä löytää luotettavan tekijän? Ja millä hinnalla? Ja kuinka korkeat on varaa rakennuttaa, vai loppuvatko portaat kuitenkin kesken?

Oman päämäärän saavuttaminen saattaa tuntua joskus mahdottomalta. Ei tiedä keinoja. Ei osaa. Jos kuitenkin päättäväisesti lähtee kulkemaan kohti päämäärää, pikku hiljaa löytää keinoja ja pikku hiljaa oppii. Mutta ennen kuin pääsee perille, voi tullakin seinä vastaan. Vahva ja läpipääsemätön. Niin vahva, että ystävätkään eivät voi auttaa. Silloin kannattaa jäädä hetkeksi miettimään, onko oma johtotähti ollutkin aivan väärä. Jos havitteleekin jotain sellaista, mikä ei lopulta olisi itselle hyvästä. Jotain, mikä ei ole itselle tarkoitettu. Millaisen hinnan on valmis maksamaan, että saavuttaa päämääränsä? Hajoaako pää tuota seinää hakatessa?Ja mikä lopultakaan on palkinto? Vai löytyisikö uusi päämäärä, joka olisikin se oikea?

Jos edessäsi on tukevat portaat, lähde kiipeämään. Kiipeä niin korkealle kuin pääset ja nauti jo itse kiipeämisestä, nauti näkymistä matkasi varrella. Saattaa olla, että kiipeämisen aikana sinulle kasvaakin siivet ja voit lähteä lentoon, kun portaat päättyvät.

Tai jos et löydä tarpeeksi tukevia portaita, rakenna ne itse. Pyydä ystävä tai pari mukaan. Mutta muista, että hampaat irvessä ei kannata rakentaa. Rakentaminen voi olla rankkaa, mutta siitä voi silti nauttia. Ja kun portaat ovat vihdoin valmiit, onnistumisen tunne on parasta, mitä olet ikinä kokenut. Näiden portaiden ylätasanteelta on huikeaa lähteä lentoon.

Eikä mikään estä sinua rakennuttamasta portaita, jos sinä itse niin haluat. Mutta itseäsi älä portaiden rakentajalle myy. Se on liian kallis hinta. Parempi sen sijaan on jatkaa etsimistä ja luottaa siihen että oikeat portaat vielä löytyvät. Tai, että opit itse rakentamaan. Tai että siivet kasvavat ja pääsetkin suoraan lentoon. Sekin on mahdollista.

Spesiaalia

Siirry

Kaikki maailman aarteet

Olen toistamiseen aloittanut lukemaan Wayne W. Dyerin teosta ”Uskalla rikkoa rajasi”. Hankin sen itselleni joskus kolmekymmentä vuotta sitten. Kirja rohkaisee meitä ajattelemaan ja elämään omalla tavallamme.

 Muistan jo aikoinani, kuinka voimakkaasti kirja vaikutti minuun. Olen pitänyt tallessa kirjan ajatusmalleja, kuin aarrearkussa. Jossain alitajunnan syövereissä on kaikkina näinä vuosina (vuosikymmeninä) ollut tieto, että joskus tulee aika, jolloin avaan tuon aarrearkun ja otan kullan ja timantit käyttööni, häpeilemättä. Mutta täytyy myöntää, että liian kauan pidin aarrearkkua suljettuna. 

 Nyt kuitenkin olen availlut aarrearkkua jo jonkin aikaa. Ottanut sieltä yhtä ja toista kaunista ja kallisarvoista, antanut aarteiden ilahduttaa minua, vaikka kaikki eivät ole siitä pitäneetkään. Tosin näin tehdessäni, en ole edes ajatellut, että asiat liittyisivät mitenkään tuohon kirjaan. Kuitenkin nyt, kun luen kirjaa uudelleen, huomaan, että se on alitajuisesti vaikuttanut minuun ja viime vuosina tekemiini päätöksiin. Tai sitten on niin, että kirja on aikoinaan vain vahvistanut sitä, miten itsekin asioista ajattelen. Liian kauan on siltikin kulunut, ennen kuin olen sallinut itselleni oikeuden elää pala palalta, enemmän ja enemmän oman näköistä elämää.

Olen nyt lukenut vajaan kolmasosan kirjasta ja tehnyt ihan uuden löydön. Minä itse päätän omista ajatuksistani ja tunteistani! Tähän asti olen ollut sitä mieltä, että ajatukseni ovat mitä ovat ja tunteeni ovat mitä ovat. Ja niillä mennään, niillä on oikeus olla olemassa ja minun kohtaloni on niiden käsissä, niin hyvässä kuin pahassa. Että omat tunteeni ja ajatukseni ovat juuri nuo ainutkertaiset aarteet, jotka minulla on. Mutta mikä riemullinen herääminen, kun ymmärsin, että minulla itselläni on valta päättää. En ole varma, olenko vielä kunnolla sisäistänyt asiaa, vaikka siltä juuri nyt tuntuukin. On vapauttavaa ajatella, että kukaan toinen ei voi päästä ajatuksiani ja tunteitani sorkkimaan. Yrittäjiä kyllä riittää. Ihmiset ovat innokkaita yrityksissään vaikuttaa toisen ajatuksiin ja tunteisiin. Mutta onneksi minun ei tarvitse suostua siihen. Eikä minun tarvitse enää olla myöskään omien ajatusteni tai tunteideni orja. Olen jo muutamana päivänä huomannut, miten voi jättää negatiiviset ajatukset huomiotta tai kääntää ne ihan toisenlaisiksi. Sitä kautta voi kuitata monta ikävää asiaa pois elämästään. Ihan oikeasti. ”So what” olkoon mottoni tästä lähtien. Ja vaikka tiedänkin, että aina se ei varmastikaan toimi, niin monessa kohtaa kuitenkin.

Muistan kuinka lapsuudessani ja nuoruudessani äidilläni oli tapana sanoa pahasta mielestäni, että ”eihän sinun noin tarvitse tuntea”. Silloin protestoin äitiäni vastaan ja ajattelin vain suureen ääneen, että no näinhän minä tunnen, tämä on minun tunteeni. Mutta tässäkin kohtaa on myönnettävä, kuinka oikeassa äiti olikaan.

Jos olisin avannut tuon aarrearkun paljon aikaisemmin (tai jospa en olisi laittanut sitä lukkoon lainkaan), uskon että olisin tehnyt enemmän asioita parhain päin sekä itseäni, että rakkaitani ajatellen. Mutta ihminen on niin hidas oppimaan, hidas ymmärtämään. Onneksi vielä ei ole myöhäistä. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Ei ole liian myöhäistä lähteä etsimään. Eikä ole liian myöhäistä löytää vaikka kaikki maailman aarteet.

Kaarna on kaunista

Kaarna on kaunista. Sen karhea, uurteinen, rosoinen pinta on kuin taideteos. Se tuntuu hyvältä kämmeneen, käsivarteen, poskeen. Puu on kuin hyvä, luotettava ystävä, joka antaa sinulle osan omasta, vanhasta ja vahvasta voimastaan. Puu itse saa voimansa maasta, auringosta, ilmasta, tähdistä... Puu kasvaa pienestä siemenestä. Siemen on voinut tulla tuulen mukana jostain kaukaa, tai se on vain pudonnut vieressä kasvavasta puusta, jäänyt ihan lähelle isä-puutaan, kuin turvaan.

 Vuodet viiltävät ihmiseenkin omat uurteensa, omat rosoisuutensa, omat karheutensa. Niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Enemmän tai vähemmän. Mitä enemmän rosoa ja uurretta meissä on, sitä vahvempia olemme. Sitä enemmän meillä on antaa kanssaihmisillemme itsestämme. Jos itse näkee ja kokee paljon, niin hyvässä kuin pahassakin (nämä useimmiten kulkevat käsi kädessä), ymmärtää myös toisia ihmisiä paremmin. Ymmärtää ihmisten erilaisuutta. Pystyy asettumaan toisen ihmisen asemaan.

Vaikka sinua pelottaisi antaa elämälle lupa tulla ja tehdä jälkiänsä sinuun, anna sen tulla. Ota elämä niine hyvineen vastaan ja anna sen koskettaa sinua syvälle. Anna sen suudella, halata, viiltää, viskoa, helliä, hoivata... , anna sen tehdä sinusta se mikä oikeasti olet. Usko itseesi. Usko, että sinä itse tiedät, mikä ja kuka olet. Tai jos et vielä tiedä, anna itsesi ottaa siitä selvää. Unohda muilta opitut ajatusmallit, jos ne tuntuvat olevan sinua vastaan, vaikka pohjimmiltaan tarkoittaisivatkin hyvää. Uskaltaudu toimimaan toisin kuin muut. Anna lupa elämällesi, anna lupa itsellesi. Toiset eivät voi sitä puolestasi tehdä.

Meillä on vielä paljon opittavaa erilaisuudesta. Parhaiten erilaisuutta ymmärtävät ne, joilla itsellään on rohkeutta olla juuri sellaisia kuin ovat. Ne, jotka valitsevat oman tiensä muilta kyselemättä. Ne, jotka eivät tee tai tavoittele asioita siksi, että ne pönkittävät omaa asemaa tai siksi, että toiset odottavat heiltä tiettyjä tekoja. Vaan he tekevät asioita siksi, että ne tuntuvat hyviltä ja oikeilta. Mitä vaikeampi sinun on sietää erilaisuutta, mitä enemmän koet erilaisuuden uhkana, sitä vähemmän annat itsellesi oikeuden olla sellainen kuin olet. Elät muiden laatimien sääntöjen ja mallien mukaan, etkä koskaan oikein tunne olevasi onnellinen. Vaikka elämäsi olisikin järjestyksessä.

Huomaatko usein ihmetteleväsi, miksi et ole onnellinen, vaikka elämä on kaikin puolin hyvällä mallilla? Miksi kaikki tuntuu usein turhalta ja merkityksettömältä? Silloin kannattaisi kuunnella alitajunnan viisautta. Antaa tilaa mielikuville. Mielikuville, jotka kertovat, mitä elämältä haluat. Pikkuhiljaa alatkin nähdä keinoja, miten voit muuttaa elämääsi. Pikkuhiljaa saat rohkeutta muuttaa elämääsi. Päivä päivältä tulet vahvemmaksi. Vahvemmaksi rakastamaan elämääsi. Vahvemmaksi rakastamaan itseäsi ja muita. Vahvemmaksi rakastamaan kaikkea sitä uurteisuutta ja rosoisuutta, mikä tekee sinusta juuri sellaisen kuin olet. 

Olisin tosi iloinen, jos saisin kommentteja sinulta lukijani. Mielipiteitä teksteistä, ajatuksia, joita ne herättävät tai vaikka kysymyksiä! Ja jakaakin näitä saa!

Tämä on minun elämäni

perjantain runo

Improvisointia

Improvisointia

Syksyistä puronsolinaa

 

 

Syksyistä puronsolinaa auringonpaisteessa! Kaunis, rauhoittava ääni. Puron päättymätön, elämäniloinen, tutkiva juoksu kivien ja pienten kuoppien mutkissa. Aurinko puun takana kurkkimassa ja helmeilemässä veden pinnalla. Pieni kesäinen tuokio vielä ennen viileneviä päiviä.

Keskeltä arkea voi löytää milloin mitäkin aarteita. Kannattaa pitää silmänsä, korvansa ja kaikki aistinsa avoinna. Koskaan ei voi tietää, mitä löytää. Joko vain pieneksi hetkeksi tai mahdollisesti pidemmäksikin aikaa tai jopa loppuelämäksi. Koskaan ei voi tietää, mitä löytää, kun lähtee liikkeelle. Tai vaikka ei lähtisikään. Oma kotikin on täynnä löydettäviä aarteita. Valokuvia, esineitä menneisyydestä, kirjeitä, pieniä viestejä, kortteja. Ja omia ajatuksia. Kun antaa ajatuksille tilaa ja aikaa, niidenkin joukosta voi löytää vaikka mitä mielenkiintoista ja hyvää mieltä tuottavaa.

Ja kun lähtee liikkeelle, aina ei tarvitse liikkua kiivaasti paikasta toiseen, päämäärätietoisesti. Voi lähteä liikkeelle kaikessa rauhassa, ilman selkeää päämäärä. Ajella tai kävellä ihan mielijohteen mukaan. Mennä lähelle tai kauas. Viipyä vaikka koko päivän. Katsella ja kuunnella. Teitä, taloja, puita, pensaita, kukkia, järviä, taivasta, pilviä. Ihmisiä, lintuja, kissoja, koiria, oravia. Tuulta, lehtien havinaa, veden liplatusta, linnunlaulua, autoja, junia, askeleita. Vaikka mitä.

Näin on elämässäkin. Kannattaa joskus pysähtyä miettimään omaa elämää kaikessa rauhassa. Kuunnella ja katsella, keskustella itsensä kanssa. Kysellä itseltä, mitä kuuluu. Kuuluuko hyvää vai huonoa vai jotain siltä väliltä. Jos kuuluu hyvää, on helppo löytää moniakin pieniä asioita, mitkä tekevät onnelliseksi. Mutta jos kuuluu huonoa, hyvien asioiden huomaaminen on vaikeampaa. Mutta näitä hyviä asioita on aina olemassa. Ja ne ovat löydettävissä, vaikka se ei aina olisikaan niin helppoa. Vaikeina aikoina niiden huomaaminen on erityisen tärkeää. Ne ovat kantava voima, joka saa jaksamaan vaikeiden asioiden yli ja uskomaan, että jonain päivänä on paremmin. Jonain päivänä aurinko paistaa pilvien raosta ja joskus vielä pilvettömältäkin taivaalta.

Kiirettä ei ole aina pakko totella eikä edes kuunnella. Se on joskus vain heitettävä nurkkaan ja otettava aikaa itselle. Kiireettömän hetken voi omistaa ihan kokonaan itselle tai sen voi jakaa läheistensä kanssa. Tärkeintä on, että arjen keskellä voi silloin tällöin hengittää rauhassa ja vapaasti, tehdä asioita, jotka tuottavat mielihyvää. Pieniä, onnellisia asioita, jotka auttavat jaksamaan. Ne ovat kuin laineiden liplatusta ja auringon kimallusta keskellä arkea.

Risteykset ovat hankalia

Perjantain runo

Elämää kannattaa sietää

päivän runo

 



Kuu saa minut aina aivan haltioihinsa

Kuutamomaisema kuin taulu.

Tähtikirkkaana yönä taivalla loistaa utelias, kaiken näkevä ja salaperäisesti paljastava kuu.

Maisema on täynnä helmeilevää valoa ja teräviä varjoja. Ensialkuun silmät eivät erota kuin pimeyttä ja taivaalla hehkuvan kuun. Vasta hetken kuluttua huomaa, kuinka kirkkaasti kuu valaisee. Kuun valossa voi todella tuntea olevansa yhtä koko maailmankaikkeuden kanssa. Keskellä valon ja varjon leikkiä tulee tunne, että minullakin on jokin tehtävä tässä maailmassa. Saattaa tulla jonkinlainen hetkellinen oivallus, mikä tuo tehtävä voisi olla. Tai mihin se liittyy. Kun tuo oivallus tulee, se pitäisi tallettaa syvälle muistiin. Mutta ei niin syvälle, että se aamun tullessa onkin piilossa eikä sitä enää löydäkään. Usein näin kuitenkin käy. Asia mikä mystisen maiseman keskellä on kristallinkirkas, katoaakin kuun lailla aamuiseen sumuun.

. 

Joskus kuu piiloutuu häveliäästi pilviharson taakse. Se ei tahdokaan katsoa kaikkea. 

Eikä kertoa. Silloin voikin löytää sopivan hämärän paikan, minne piiloutua uteliailta katseilta. Kaikkea ei tarvitsekaan näyttää, eikä kertoa. Tai voi ihan itse valita, mitä kertoo ja kenelle. Mitä tunteita näyttää ja mitkä jättää piiloon. Kaikkein suurin onni ja kaikkein suurin tuska ovat usein sellaista, mitä itse kukin haluaa pitää vain itsellään. Tai ainakin aivan pienessä piirissä. On hyvä kuitenkin muistaa, että jaettu onni on moninkertainen ja jaettu suru vähintäänkin puolittuu. Ja jakaminen ei tarkoita, että näitä tunteita tarvitsisi levitellä laajasti kaikkien nähtäväksi ja kuultavaksi, mutta jokainen tarvitsee ainakin yhden todella läheisen ihmisen, jolle voisi tuntojaan jakaa. Kaikilla ei kuitenkaan sellaista ole ja se on surullista.

Yksinäisyyttä on monenlaista. Joku voi olla todella yksin ilman ihmissuhteita. Joku taas voi olla yksinäinen, vaikka ulkonaisesti näyttäisikin siltä, että ihmisiä on ympärillä paljonkin ja päivittäin. Saattaa silti olla, että tärkeimmät ja kaikkein henkilökohtaisimmat tunteet jäävät kokonaan jakamatta. 

Jos iloja ja suruja ei pysty tai voi kenenkään kanssa jakaa, elämä on puolinaista. Kunpa ihmiset olisivatkin niin herkkiä ja viisaita, että huomaisivat lähimmäisen yksinäisyyden, mutta aina sitä eivät toiset huomaa.

Kuun lempeässä valossa ei voi eksyä. Kuun valossa tunne omasta pienuudesta ja tunne omasta suuruudesta kohtaavat kuin valo ja varjo. Ne kuuluvat yhteen ja noiden tunteiden on tarkoitus kulkea mukanamme käsikädessä koko elämämme ajan. Jos osaamme käyttää oikein noita kumpaakin tunnetta, voimme myös nähdä ja kuulla oikeita asioita ja ymmärtää ja täyttää tehtävämme tässä maailmassa. 

Hyvää yrittäjän päivää!

 

 

 

Tänään on arkisten asioiden aika. Olen todella huolissani suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta ja työttömyydestä. Nämä liittyvät kiinteästi toisiinsa, sillä hyvinvointiyhteiskuntaa ei voi työtä tekemättä pitää pytyssä. Se horjuu uhkaavasti ja yhä enenevässä määrin sitä mukaan kun työttömyys kasvaa.

 

 

 

 

 

Ihmettelen suuresti, kuinka tällaisena työttömyyden aikana joku heittää ilmaan ajatuksen työaikojen pidentämisestä!!! Viimeistään nyt olisi korkea aika miettiä toden teolla sitä, miten työaikoja voitaisiin lyhentää ja näin saada työtä kaikille. Kun työttömät pääsisivät töihin, valtio saisi verotuloja ja tämän hetken valtaisat työttömyyskorvaukset voitaisiin suunnata työllisyyden tukemiseen monella tapaa. Mm. pienyrittäjien tukemiseen niin, että työntekijän palkkaaminen olisi mahdollista ja kannattavaa aina. Ja moni työtön olisi varmasti halukas työllistämään itse itsensä, jos voisi luottaa siihen, että toimeentulo on turvattu myös siinä tapauksessa, vaikka oma yritystoiminta syystä taikka toisesta ei lähtisikään kannattamaan suunnitellulla tavalla.

Ja kun työntekijöitä palkataan, on muistettava, että työstä tulee maksaa myös kunnon palkka. Sellainen, että sillä oikeasti tulee toimeen. Ja on muistettava, että kaikki työ on arvokasta. Juuri palkkakustannusten osalta valtio voisi olla tukemassa erityisesti pieniä yrityksiä. Pienten yritysten kasvua pitää tukea, sillä sitä kautta saamme uusia työpaikkoja. Ja kun yrityksellä on mahdollisuus palkata työntekijöitä riittävästi, yrittäjällä itsellään riittää enemmän voimavaroja yrityksen kehittämiseen. Ja taas tapahtuu kasvua, josta syntyy lisää verotuloja, lisää ostovoimaa. Positiivinen ketjureaktio.

Arkisia, yksinkertaisia ja silti niin vaikeita (toivottavasti ei mahdottomia) asioita. Arkisuudestaan huolimatta nämäkin (tai oikeastaan erityisesti nämä) asiat ovat tärkeä osa ihmisen hyvinvointia. Sillä mielekäs työ tekee elämästä elämisen arvoista ja antaa mahdollisuuden myös onnelliseen ja ainutkertaiseen elämään.

Kunpa muistaisimme aina, että olemme samassa veneessä. Kun vene keikkuu, on meidän yhdessä pidettävä huoli, että se ei pääse kaatumaan, sillä silloin olemme kaikki vaarassa hukkua. Ja veden varaankin joutuessamme, meidän tulisi auttaa toinen toisiamme viimeiseen asti.

 

Lähden lentoon

Nyt on taas sellainen harvinainen, ihmeellinen hetki, kun tuntuu, että lähden lentoon. Tunnen, että siivet kasvavat ja kantaisivat vaikka minne.

Näinä hetkinä, kun innostuu kymmenestä eri asiasta yhtä aikaa, on pakko kuitenkin tehdä valintoja, kun aika ei riitä kaikkeen. Ja näitä valintoja tehdessä tulee samalla selvittäneeksi itselle, mikä on kaikkein tärkeintä. Ajan rajallisuudesta on siis jossain määrin kyllä hyötyäkin. On pakko keskittyä oleelliseen. Mutta vaikka itse onkin hyvin tietoinen siitä, mikä tai mitkä ovat tärkeitä asioita juuri nyt, niin se on kummallista, miten helposti sitä eksyy radaltaan ja löytää itsensä puuhastelemasta kaikenlaista epäoleellista. Usein heti aamulla herätessään ajattelee innostuneena, että tänään teen vain sitä, mikä tuntuu kaikkein parhaimmalta. Mitä se milloinkin sitten onkin. Minulla se useimmiten on kirjoittaminen tai lukeminen. Ja monesti kuitenkin ollaan jo iltapäivässä, kun huomaan, että en ole vielä aloittanutkaan sitä, mille vielä aamulla ajattelin koko päivän pyhittäväni.

Mutta tänään kävi toisin. Tosin aamulla sängystä noustessani innostustani häiriköi vakuutusmyyjä, jonka puhelinsoittoon tavoistani poiketen vastasin. Siinä menikin tovi. Jostain kumman syystä jäin kuuntelemaan, millaista vakuutusta minulle kaupattaisiin. Turha vakuutus, kuten olettaa saattoikin ja myyjä uskoi lopulta, että en ole kiinnostunut hänen kauppaamastaan vakuutuksesta. Vakuutusmyyjästä eroon päästyäni tein aamutoimet reippaasti ja kas kummaa, ryhdyin heti kirjoittamaan näitä ajatuksiani. Ja siinä kirjoittamisen lomassa hetken keskityin vain olemaan ja kuulostelemaan itseäni. Ja siinä se tuli, tunne että lähden lentoon.

Se on tunne, jota kannattaa kuunnella. Kun sellainen tunne tulee, on varmasti tekemässä tai oivaltamassa jotain, jolla on omassa elämässä todellista merkitystä. Se sama tunne tulee aina silloin tällöin ja nyt oikeastaan vasta tajusin, mitä se käytännössä merkitsee. Tämä olkoon ohjenuorani tästä eteenpäin. Muistan muutamia hetkiä lähimenneisyydestä, jolloin minulla on ollut tämä sama tunne ja tuntuu todellakin siltä, että olen oivaltanut oikeasti jotain tärkeää omassa elämässäni. Miten osaan ja pystyn tuon oivalluksen hyödyntämään, on tietenkin ihan oma juttunsa. Se jää nähtäväksi...

Spesiaalia

Siirry



Syksy on tullut

 

 

Vaikka alunperin ajatuksenani oli kirjoittaa blogissani henkisestä hyvinvoinnista pienen ihmisen näkökulmasta, tämän ajan vaikeudet pakottavat miettimään asioita laajemminkin. Ja kirjoittamaan näistä ajatuksista. Tästä eteenpäin teksteihini siis lomittuu sekä henkiseen hyvinvointiin liittyviä asioita että ihan arkisia ajatuksia siitä, miten itse koen ja mitä ajattelen kaikesta siitä, mitä Suomessa ja maailmalla tapahtuu tällä hetkellä.

 

 



Syksy on tullut. Vähän haikea olo. Nautin kuitenkin syksyn raikkaista ilmoista ja siitä kun puut vaihtavat pikku hiljaa väriään ja lennättävät lehtensä maata peittämään. Tässä syksyssä on kuitenkin jotain pelottavaa, jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin joutunut kokemaan.

Sodan pelko. En olisi vielä muutama kuukausi sitten uskonut, että oikeasti voi tulla aika, että pelkään sodan olevan mahdollinen. Että pelkään poikani puolesta. Pelkään, että hänet komennetaankin rintamalle. En oikeasti vielä usko, että niin voisi käydä, mutta pelko on kuitenkin olemassa. En haluaisi lukea enää yhtään uutista lähellä käytävästä sodasta tai edes sodan uhasta. En venäläisistä sukellusveneistä tai lentokoneista, jotka pyörivät Suomen ympärillä.

Haluan vain elää arjessani, uskoa ja luottaa siihen, että lapsillani on hyvä tulevaisuus. Työtä ja katto pään päällä. Hyviä ihmissuhteita. Paljon rakkautta ja toimeentuloa riittävästi. Että he löytäisivät paikkansa tässä maailmassa ja voisivat sanoa olevansa onnellisia, vastoinkäymisten välillä ja lomassa. Ilman vastoinkäymisiähän ei kukaan meistä selviä tätä elämän kestävää matkaa. Mutta niistä selviää kyllä, jos on rakkaita ihmisiä ympärillä.

 

Olisi varmaan parempi, kun ainakin hetkeksi sulkisi silmänsä ja korvansa näiltä sotauutisilta. Niille asioillehan minä en voi mitään. Mutta sille minä voin, kuinka minä ja minulle tärkeät ihmiset suhtaudumme tähän hetkeen ja lähitulevaisuuteen. Vaikka synkkiä uutisia tulee päivittäin, täytyy uskoa, että elämä ja valo voittaa. Voi iloita arjen pienistä asioista, suunnitella mitä tekee huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa. Miten viettää aikaansa rakkaittensa kanssa. Voi antaa rakkailleen aikaansa ja tukeansa, silloin kun he sitä tarvitsevat. Olla yhdessä iloissa ja suruissa, menestyksessä ja menetyksissä, onnistumisissa ja pettymyksissä. Rakkautta tarvitaan aina ja tällaisena aikana sen merkitys kasvaa entisestään. Se on kuitenkin kaikkein tärkeintä niin hyvän kuin pahankin keskellä. Kun on rakkautta, hyvä tuntuu monin verroin paremmalta ja paha tuntuu monin verroin pienemmältä. Rakkaus on suurin voimavara, mitä ihmiselle on annettu.