23.10.14
Eilen
taas improvisoitiin parin viikon tauon jälkeen. Villasukkiani ei
löytynyt, mutta elän vielä toivossa. Ehkä seuraavalla kerralla ne
ilmestyvät jostain. Ovat ehkä alkaneet kaivata minua.
Vaikka
villasukkia ei löytynytkään, ilta oli onnistunut. Hauska ja
rentouttava, väliin hämmentäväkin. Aluksi kerroimme toisillemme
vähän kuulumisiamme. Oli mukava oppia ihmisistä jotain
konkreettistakin. Siinä menikin hyvä tovi.
Sen
jälkeen aloimme kävellä. Ensin kävelimme normaalisti. Sitten
saimme käskyn antaa reisien viedä, ja kohta sormenpäiden. Pian
viejänä olikin leuka ja viimeisenä otsa. Tunnetila ja kävelytyyli
vaihtui ihan itsekseen sen mukaan, mikä ruumiinosa kulloinkin oli
viejänä. Kummallinen harjoitus ja kummallista miten pienet asiat
voivat vaikuttaa ihmisen koko olemukseen. Kävelyn jälkeen imuroimme
(mielikuvitusimurilla) musiikin tahtiin ja musiikin luoman tunnetilan
mukaisesti. Sitä mukaan kun musiikki vaihtui, vaihtui myös tahti ja
tunnetila. Aivan eri elementti kuin edellisessä harjoituksessa,
mutta vaikutus oli samankaltainen. Tunnetilojen, olemuksen ja
tekemisen rytmin vaihtuminen musiikin mukaan. Musiikin vaikutus
ihmismieleen ja tunteisiin on kaikille tuttua, mutta se, että
keskittyykin reisiin tai sormenpäihin, leukaan tai otsaan oli aivan
uusi asia. Kokeilin asiaa kotona tänä aamuna istuessani.
Mielenkiintoista, miten voimakkaasti huomaa aistivansa vartalonsa
eri osasilla ja miten erilaiset tunteet ja olotilat nousevat pintaan.
Otsa herättää itsepäisyyden, leuka koppavuuden, sormet herkkyyden
ja hellyyden ja reidet eroottisuuden (joka ei sinällään ole
yllätys). Kävellessä tosin reidet tekivät miehekkään olon ja
muuttivat kävelytyylinkin miehekkääksi ja veteläksi. Ihmiskeho ja
ihmismieli ovat mielenkiintoisia kapistuksia.
Seuraava
tehtävän teimme parittain. Toinen aloitti yksin tekemällä jotain,
mistä muut eivät etukäteen tienneet. Pari tuli oman ajatuksensa
mukaan täydentämään tilannetta. Joku häirikkö oli lenkkipolulla
kyttäämässä uhriaan. Yksi paistoi pojalleen lättyjä. Eräässä
kohtauksessa vaimo vaihtoi autoonsa talvirenkaita, johon aviomies
käisti. Napinaahan siitä syntyi. Renkaiden vaihto jäi huomiseen ja
vaimo lähti ostamaan itselleen kaljaa, kun mies ei luvannut omistaan
antaa. Oli taidemaalausryhmän oppilas ja opettaja. Monenlaista
tilannetta ja pikkutarinan alkua ja loppua. Hauskaa.
Viimeiseksi
teimme roolit asusteiden ja vaatteiden avulla. Olimme jokainen
tuoneet yhden inspiroivan vaatteen tai asusteen mukanamme. Jokainen
valitsi itselleen yhden (omaa ei saanut valita). Parittain menimme
(asusteeseen pukeutuneena) sokkona lavalle tuoleista rakennetulle
puiston penkille. Silmät avattuamme näimme, millaisen asusteen
parimme oli valinnut. Tästä lähdimme rakentamaan tilannetta.
Vaatekappaleet veivät meitä taas vaikka minne. Yksi oli luullut
tulevansa etelänmatkalle, mutta pikkuhiljaa alkoi selvitä, että
hänet olikin tuotu ”hoitoon”. Renny iski puuhkaan pukeutuneen
kauniin böönan puistonpenkillä. Hienostorouva tutustui
epämääräiseen korvapipotyyppiin ja päivän hyvänä tekona
lupasi tarjota tälle teatterikahvilassa Camparit. Itse olin arka
pikkutyttö, joka tutustui tätiin. Täti tosin sanoi, ettei ole
mikään täti, kun on vasta kaksytviis. Selvisikin, että
asutaan samassa talossa ja tajusin että ”sun siskos kiusaa mua”.
Lopuksi täti lähti kanssani hiekkalaatikolle ja lupasi kieltää
siskoansa kiusaamasta minua.
Hauskaa
siis oli. Vaikka tällä kertaa ei ketään tapettukaan. Vielä
alkuyöstä ennen nukahtamistani naureskelin jutuille ja aamulla
herättyäni ennen kuin nousin sängystä. Älytöntä ja järjetöntä
touhua. Mutta juuri siksi niin terveellistä.
9.10.14
Pari kertaa improvisaatiota jäänyt väliin matkan ja kiireiden takia. Eilen olin kuitenkin taas mukana. Täytyy tunnustaa, että jälleen kerran melkein jätin menemättä. Kotisohva houkutti todella vahvasti. Mutta onneksi tyttäreni soitti muissa asioissa juuri sopivasti ja sanoi että mene nyt. Ja niinpä viime minuuteilla vaihdoin nopeasti kotivaatteet improvaatteisiin ja pyrähdin kuin pyärhdinkin taas paikalle toisten arjesta irroittautuvien joukkoon.
Ja kyllä kannatti. Kerroimme ja näyttelimme taas mitä kummallisimpia tarinoita, rakensimme toisistamme patsasasetelmia ja keksimme riimejä. Ja tietenkin nauroimme. Puhuva kilpikonna suuteli tyttöä, joka muuttui suudelmasta korppikotkaksi. Olimme hirvimetsällä, jossa tapettiin muutakin kuin hirvi. Koirapuistossa löytyi ensin käsi koiran suusta ja sitten löytyikin kokonainen naisen ruumis. Tekijää ei saatu kiinni. Pesimme ikkunoita, etsimme piiloninssejä, löysimme tuhansia vuosia sitten maan päältä kadonneen olion, pelastimme yhden kaverimme tukehtumiselta. Ennätimme jopa etelän rannalle allasbaariin. Ja vaikka mitä muuta. Reilun kahden tunnin aikana kuljimme siis ajassa ja matkassa todella kauaksi. Ja moneen suntaan.
Ja taas oli monenlaisia tunteita pelissä. Monet tunteet tiedostin vasta kotona ja vielä aamuyöstä unesta herätessäni tein uusia huomioita omista tunnetiloistani. Ja oivalsin itsessäni asioita, mitä haluan oppia tekemään toisin. Turhasta suorittamisesta haluan päästä eroon. Ja vertailusta. Siis itseni vertaamisesta muihin. Kun itse keksii jonkun hyvän jutun, se tuntuu hyvältä. Mutta myös se, kun ei keksikään heti mitään, tuntuu hyvältä. Sillä kun pää on tyhjä, tajuaa sen, että minun ei tarvitsekaan olla täydellinen eikä edes hyvä. Voinkin olla ihan tyhmä välillä. Enkä silti ole huono. Niin kuin ei kukaan muukaan.
Ensi viikko on syysloma ja kokoonnumme vasta parin viikon päästä seuraavan kerran. Vaarana olisi taas pitkän tauon jälkeen kokonaan pois jääminen. Mutta onneksi unohdin villasukkani naulakon hyllylle. Ne pitävät huolen siitä, että seuraavalla kerralla olen taas paikalla. Valmiina matkaamaan vaikka maailman ääriin.
*******
18.9.14
Olen monen vuoden harkinnan jälkeen aloittanut vihdoinkin improvisaatioryhmässä. Ei kovin improa, näin pitkällisen harkinnan jälkeen, siis. Pari kokoontumiskertaa nyt takana. Hauskaa on ollut ja vähän kauheaakin, mutta yllättävän vähän (siis kauheaa, hauskaa enemmänkin) ainakin vielä tähän mennessä.
Syy,
miksi improvisaatio kiinnostaa, on halu opetella ottamaan itsensä
vähän vähemmän vakavasti. Ja oppia ottamaan elämä vähän
vähemmän vakavasti. Opetella sietämään itsensä nolaamisen
mahdollisuutta, joka on aina olemassa. Vaikka harvoin toteutuukin. Ja
pidemmällä tähtäimellä oppia elämään niin, että ei tarvitse
edes ajatella itsensä nolaamisen mahdollisuutta. Sisäistää
ajatus, että sillä ei ole väliä. Ryhmässä on jo toistettukin
sanontaa, että moka on lahja.
Todella
monia tunteita on noussut nyt jo pintaan. Kaikki kertakaikkisen
tervetulleita. Päällimmäisenä on ollut itsensä voittamisen
tunne. Jo ryhmään lähteminen oli yksi sellainen. Ajattelin juuri
ennen ensimmäiseen kokoontumiseen lähtemistä, että miksi ihmeessä
laitan itseni tällaiseen paikkaan, eihän minun ole pakko. Melkein
jätinkin menemättä, mutta onneksi en kuitenkaan. En varsinaisesti
jännittänyt, mutta se tunne, kun pitkästä aikaa astuu pois
mukavuusalueeltaan, oli kovin ristiriitainen. Toisaalta olin todella
innoissani ja toisaalta taas ajattelin, että ihan hullua, MIKSI?
Nyt
ollaan siis tehty jo kaikenlaista, helppoa ja vähän hankalaakin.
Mutta ei ihan täyshullua, vielä. Harjoitukset kovenevat varmasti
kaiken aikaa. Toivottavasti, vaikka se suoraan sanoen välillä
hirvittääkin. Yksi tunne onkin jonkinlainen kauhistuksen lievempi
versio jossain takaraivossa. Tuleeko mitään mieleen, kun on oma
hetki mennä ”lavalle”? Irtoaako tarpeeksi tai irtoaako yhtään
mitään? Joskus ollaan vain ringissä ja oma vuoro tulee aina
ajallaan. Mutta kun pitää itse päättää, mihin väliin itsensä
lykkää, niin jostain kumman syystä sitä pitkittää, vaikka ei se
tilannetta mihinkään muuta. Pienen hetken tyhjyys täyttää pään,
ennen kuin pääsee käyntiin. Mutta siitä olen yllättynyt, kuinka
useimmiten unohtaa, että toiset katselevat. Helpommin vielä, kun
lavalla on useampi.
Itsellä
on vielä paljon rajoitteita. Ja saakin olla. Aion olla itselleni
armollinen, vaadin itseltäni vain sopivasti. Toivottavasti pikku
hiljaa uskaltaudun revittelemään ja sitä mukaan myös ajatukseni
kulkevat kirkkaammin. Ihailen kokeneempia, jotka keksivät välillä
ihan hulluja juttuja. Ehkäpä minäkin joskus. Irrottaudun todella
arjesta ja tavanomaisista ajattelumalleistani.
Kun
joinain hetkinä lavalla ollessa tajuaa, että muut katsovat, tuntee
itsensä jotenkin pieneksi. Ei huonolla tavalla, mutta vain pieneksi.
Tähän tunteeseen sekoittuu tunne, kuin olisi jossain alakoulun
näytelmässä. Nyt jälkeenpäin tätä tunnetta miettiessäni,
muistan kuinka ennen esiintymiskammon iskostumista tajuntaani, olin
erittäin innokas esiintyjä koulussa, ehkä neljänteen luokkaan
asti. Ja todella: muistan kuinka erään ystäväni kanssa teimme
ihan omia pikku näytelmiä ”yhteistunnilla” esitettäväksi. Ja
nepä olivatkin osittain improvisaatiota. Emme harjoitelleet
kovinkaan paljon, mietimme vain ketä esittäisimme ja näytelmän
edetessä keksimme vuorosanamme. (Esitimme useammankin kerran mm.
Taistelevia Virtasia)) Kovin kirkkaasti en näitä muista (onhan
niistä jo yli neljäkymmentä vuotta aikaa), mutta jotain muistan
kuitenkin.
Improvisaatioryhmä
on turvallinen ja lämminhenkinen. Ja vetäjä todella hyvä:
innostava, kaikki jäsenet sellaisenaan hyväksyvä, kannustava.
Eihän ryhmä muuten voisikaan toimia. Ryhmän jäsenet ovat
yllättäen kaikki naisia, eri ikäisiä ja kokoisia. Vetäjä on
mies, onneksi. Ja olemme kuulemma saamassa ryhmän jäseneksikin
yhden miehen. Teatterialan ammattilaisen ! (mielenkiintoista ja
kamalaa ko?)
Pienen
kynnyksen ylitän varmaan vielä monta kertaa jo pelkästään
menemällä mukaan kerran viikossa tähän ihanan hulluun porukkaan.
Opin jotain uutta itsestäni, saan uusia oivalluksia. Kaksosmerkkinä
olen aina tunnistanut itsessäni kaksi hyvinkin erilaista persoonaa.
Vahvempana on aina ollut hillitty ja hallittu, vähän tylsäkin
puoli. Aina välillä pilkahtelee tuo toinen, joka haluaa ottaa
elämästä enemmän irti. Toivon ja uskon, että tämä railakkaampi
puoli saa nyt pikkuhiljaa enemmän tilaa ja näkyvyyttä, muulloinkin
kuin kerran viikossa kerrostalon kellaritiloissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti