Rakasta itseäsi

Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Raamatun lause, joka ymmärretään usein kummallisen väärin. Kuinka usein tätä lausetta siteerataankaan tilanteissa, jossa halutaan herättää ihmiselle huonoa omaatuntoa siitä, että tekee itsekkäältä tuntuvia ratkaisuja elämässään. Olen aiemminkin blogissani käsitellyt itsekkyyttä toisenlaiselta kantilta. Sanalla itsekkyys on jo sinänsä negatiivinen kaiku. Aivan turhaan. Jokaisenhan meidän tulee ajatella myös itseämme. Liiallinen epäitsekkyys kun useimmiten tekee ihmisestä marttyyrin, ennemmin tai myöhemmin. Ja siitä taas ei seuraa mitään hyvää. Onko mitään kamalampaa kuin marttyyriksi heittäytyvä ihminen.

Terve itsekkyys ei tarkoita, että ajattelisi vain itseään. Terveesti itsekäs ihminen on itsensä ja elämänsä kanssa sopusoinnussa. Ja kun elämä on tasapainossa, onnellisuus ja elämän energia lisääntyy ja siitä riittää jaettavaa kanssaihmisillekin. Kun ihminen kuuntelee itseään ja tekee elämänsä varrella ratkaisuja ymmärtäen itselle tärkeiden asioiden merkityksen, häneltä riittää rakkautta lähimmäisilleenkin yllin kyllin.

Rakkaus on aidoimmillaan ja parhaimmillaan silloin kun se on vuorovaikutteista. Kokemus siitä, että saa rakastaa ja tulla rakastetuksi omana itsenään. Kokemus siitä, että kaikki se rakkaus, mikä itsellä on annettavana, on merkityksellistä. Kokemus siitä, että tuntee olevansa rakastettu, että tulee kuulluksi ja nähdyksi. Nämä kokemukset ovat saavutettavissa vain, jos rakastaa itse itseään ehdoitta ja uskaltautuu toisten eteen kaikkineen. Silläkin uhalla, että tuleekin hylätyksi. Ja vaikka hylätyksi tuleminen on yksi raastavimmista kokemuksista, sillä on lopulta parantava vaikutus. Elämä ei lopukaan siihen, vaan sen kautta elämästä poistuu ihminen, jota et oikeasti edes tarvitse. Ja tilalle tulee uusia ihmisiä, jotka rakastavat sinua aidosti. Kun uskaltaa ottaa hylätyksi tulemisen riskin, huomaa, ketkä todella rakastavat sinua. Aito rakkaus ei koskaan hylkää, vaan kulkee rinnalla aina ja kaikkialla.

Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Rakasta siis itseäsi, että voit rakastaa lähimmäistäsi. Älä vähättele itseäsi, älä sivuuta omia tunteitasi. Kuuntele ja tee itsestäsi näkyvä ensin itsellesi, niin toisetkin kuulevat ja näkevät sinut. Ja sinä voit kuulla ja nähdä heidät. Olla rakkaudellisessa vuorovaikutuksessa kaikkiin niihin ihmisiin, joita matkasi varrella kohtaat. Jos kaikki tekisivät niin, jokainen maailman kolkka olisi maailman paras paikka. Rakkaus olisi kaikkialla. Mitä kaikkea silloin saisimmekaan aikaan.

Mitä on rohkeus?

Vene rannalla, oksiston alla turvassa. Odottaa pääsyä vesille, vaikka siellä onkin vaarallisempaa kuin tässä, omassa tutussa paikassa. Vene lepää hiljaa, tuulta kuunellen. Tuulta, joka tulee jostain kaukaa ja menee jonnekin kauas. Tuuli näkee ja kokee paljon. Tuulikin on joskus hiljaa liikkumatta, vaiti. Joskus se on lempeä ja ystävällinen, hoivaa kärsiviä. Joskus se yltyy raivokkaaksi, riepottaa kaikkea eteensä tulevaa, hajottaa, repii rikki niin, että mikään ei jää entiselleen.

Tuuli on kuin elämä. Ja vene on kuin ihminen. Ihminen voi olla suojassa koko ikänsä, kohtuullisen hiljaa ja liikkumatta. Luullen näin olevansa turvassa. Eikä kuitenkaan ole. Miten elämältä voisi olla turvassa? Miksi tarvitsisikaan? Elämä on elämistä varten. Kokemista ja näkemistä, tuntemista varten. Mitä enemmän liikkuu, mitä avoimempi on vastaanottamaan elämää, sitä enemmän saa myös tuntea elävänsä. Näin saa toki enemmän pahaakin, mutta ehdottomasti myös paljon, paljon enemmän kaikkea hyvää.

Jotkut ovat saaneet syntymälahjakseen elämisen lahjan. Heille on luontevaa liikkua kaikkialla kuin kotonaan, kulkevat niin sanotusti kuin kala vedessä erilaisten ihmisten joukossa vaikka missä päin maailmaa. Jotkut taas oppivat liikkuvaan elämäntapaan lapsuudessaan oman perheensä kanssa. Sitten on niitä, jotka ovat luonteeltaan arkoja eikä lapsuuskaan anna eväitä kovin liikkuvaiseen elämään. Jotkut jäävätkin paikoilleen ja elävät silti onnellisen ja itselleen varsin sopivan elämän, eivät kaipaa isoja asioita. Heille pienet ilot ovatkin suuria. Sekin on arvokasta ja ihailtavaa.

Mitä on rohkeus? Ne jotka liikkuvat luontaisesti kaikkialla, ilman pelon häivääkään, eivät tähän rohkeutta tarvitse. Rohkeaa on kaiken nykymeiningin keskellä elää hiljaisesti ja ottaa onni vastaan pienestä ja pienesti. Mutta kaikkein rohkeinta on voittaa arkuutensa ja lähteä maailmaan, vaikka pelottaa. Se todellakin vaatii rohkeutta. Ja jotta tuo rohkeus löytyy, maailmaan täytyy itse haluta. On oltava valmis vastaanottamaan hyvää ja pahaa, on uskallettava näyttää heikkoutensa, pelkonsa. Vain näyttämällä ja kohtaamalla pelkonsa, siitä on mahdollisuus päästä eroon. Kaikilla meillä on omat pelkomme, kenellä enemmän kenellä vähemmän, kenellä suuremmat, kenellä pienemmät. Mutta mitä enemmän ja lujempaa juoksee pelkoansa karkuun, sitä suuremmaksi ja pelottavammaksi se kasvaa. Täytyy pysähtyä, kääntyä katsomaan pelkoansa. Tuijottaa suoraan silmiin, sanoa vaikka käsipäivää. Kysyä, mitä asiaa. Pelolla on aina jotain asiaa. Jos ei ole valmis kuuntelemaan, ei voi koskaan päästä eroon pelostaan. Kaikkein eniten rohkeutta vaatii kohdata pelkonsa silmästä silmään. Kulkea kanssaan käsikädessä, kunnes huomaa, että pelko on irrottanut otteensa ja päästänyt sinut vapaaksi. Vapaaksi kulkemaan, vapaaksi pysymään paikoillaan. Vapaaksi ottamaan elämä vastaan, kaikkineen. Pelko on antanut sinulle vauhdin ja kadonnut itse näkyvistä. Sitä ei enää ole. Etkä tarvitse enää rohkeuttakaan. Voit vain elää. Juuri niin kuin itse haluat.

Auringossa joskus tuulee, kuuntele tästä

 

 

Spesiaalia

Siirry

Mitä tämä on?

Mitä tämä on, tämä jatkuvan taloudellisen kasvun vaatimus? Miksi kaikkea pitäisi koko ajan tuottaa lisää ja enemmän kuin ennen? Minä en ymmärrä. Eikö pitäisi riittää, että kaikilla olisi riittävästi ruokaa, vaatteita ja katto pään päällä. Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto. Ja vähän jotain kivaa ylimääräistä. Ja kauneutta ympärillä.

Mikä on sitten riittävästi? Siitäkin voidaan tietenkin olla montaa mieltä. Joku tarvitsee pari paitaa, joku parikymmentä, jollekin ei riitä parisataakaan paitaa. Jokainen voi miettiä tykönänsä, mikä on tarpeeksi. Jos kasvulle ei tule koskaan rajaa vastaan, se johtaa väistämättä ympäristön tuhoutumiseen. Ennemmin tai myöhemmin. Eikä jatkuva kasvu ole edes inhimillistä. Ei tuotantovaiheessa eikä edes kulutusvaiheessa. Kulutuksen jatkuva kasvu on useimmissa tapauksissa täysin turhaa. Loppujen lopuksi ihminen tarvitsee aika vähän. Ylenmääräinen kuluttaminen palvelee lopulta vain niitä, jotka taloudellisesti hyötyvät siitä, että ihmiset ostavat tavaroita, joita eivät oikeasti tarvitse. Tarpeita ihmisille luodaan koko ajan uusia: osta, osta, osta tämä, tämä ja tämä...

Riittäisikö se omaisuus, mikä maailmassa tällä hetkellä on, tyydyttämään kaikkien maailman ihmisten perustarpeet? Ehkä ja äkkiseltään se tuntuisikin oikealta. Että laitetaan kaikki yhteen kassa ja jaetaan hyvinvointia jokaiselle tasapuolisesti. Yksi ongelma on tietenkin tämän asian käytännön mahdottomuus. Kuka kaiken organisoisi? Ja mikä on oikeudenmukaista? Ihmisissä kun on ahkeria ja laiskoja, välittäviä ja välinpitämättömiä. Onko täydellinen tasajako oikeudenmukaista tai kenelle kuuluu enemmän kenelle vähemmän? Vaikka kuinka haluaisimme, että kaikilla olisi hyvä olla, on mahdotonta toteuttaa tätä oikeudenmukaisuutta täydellisesti.

On kuitenkin mahdollista miettiä, miten jokainen omalta osaltaan voisi toimia niin, että ahneus ei saisi sijaa elämässämme. Meillä on oikeus nauttia ansaitsemastamme omaisuudesta, mutta on hyvä muistaa, että kaikki omaisuus ei välttämättä olekaan ansaittua. Kaikki ei ole tullutkaan siksi, että joku olisi ansainnut sen paremmin kuin joku toinen. Osa saadusta hyvästä on pelkkää onnea, kuin lahja, joka tulisi osata käyttää oikein. Ja se tarkoittaa mielestäni sitä, että ne, joilla on ylen määrin, niiden pitäisi pystyä ajattelemaan huonommassa asemassa olevia. Kuka tarvitsee oikeasti monta asuntoa, monta autoa, veneitä, lentokoneita...? Ehkä en vain ymmärrä, kun minulla ei ole koskaan ollut kuin yksi koti, yksi auto, ei yhtään venettä, ei lentokonetta. Onnellinen olen siitä, että en edes tarvitse niitä. Rakkautta tarvitsen ja sitä minulla on aina ollut, yllin kyllin. Senkin eteen tosin tarvitsee joskus tehdä työtä.

Hyvä tuottaa hyvää

Olen monasti miettinyt erilaisissa elämäntilanteissa, elämmekö täällä toisiamme vai itseämme varten. Sanotaan, että kun antaa niin saa. Jos se menisikin näin, niin toisia varten elämällä toteutuisi myös omaa itseä varten eläminen. Valitettavasti se vain ei mene niin. Se, mitä annat toisille ja mitä taas itse toisilta saat, ei useinkaan ole sitä, mitä puolin ja toisin odotetaan ja toivotaan.

 

Mihin vetää itsekkyyden ja epäitsekkyyden raja. Jos osaa olla oikealla tavalla itsekäs, sitä kautta oma onnellisuus lisääntyy ja näin pystyy antamaan itsestäänkin enemmän kanssaihmisille: läheisille, puolitutuille ja tuntemattomillekin. Miksi sitten usein tuntuu, että omien tarpeiden täyttäminen on joltain toiselta pois. Ja usein onkin, kun läheisten toiveet ja tarpeet ovat ristiriidassa omien kanssa. Minulta odotetaan jotain, jota en pysty täyttämään ja on pakko tuottaa rakkaille ihmisille pettymyksiä, vaikka ei tahtoisi. Ja myös toisinpäin. Aina ei ymmärrä, miksi toinen tekee niin kuin tekee tai jättää tekemättä, vaikka tietää, että toivoisin muuta. Kuinka monta tarkoittamatonta loukkausta voi ottaa vastaan ja missä on niiden raja. Rajan vetäminen on sitä vaikeampaa, mitä läheisemmästä ihmissuhteesta on kysymys. Parisuhde, sisarussuhde, äiti/isä-lapsisuhde, ystävyyssuhde, työkaverisuhde...

Itse olen törmännyt tähän ongelmaan erityisesti parisuhteessa ja sisarussuhteissa. Mitä rakkaampi ihminen on, sitä syvemmin hän voi sinua myös loukata. Rakkaan ihmisen teoilla, sanoilla, ajatuksilla on merkitystä. Ja toisin päin: kuinka paljon itse olen loukannut rakkaita ihmisiä tietämättäni. Anteeksianto on tärkeää ja täytyy muistaa antaa anteeksi myös itselleen. Ja toisaalta ymmärtää, että moni teko tai sana, joka loukkaa, johtuu loppujen lopuksi vain ihmisten erilaisuudesta eikä ole tehty tai sanottu loukkaamismielessä.

Ihmissuhteissa hyvä tuottaa hyvää ja paha pahaa, mutta mysteeri onkin, mistä se hyvä tai paha ihmisten välille alunperin syntyy ja mikä sen matkan varrella muuttaa?

 

 

Valo on olemassa

Tänään katselin kohti taivasta, kohti aurinkoa, joka pilkotti koivun oksien raosta. Aurinko on ollut kauan kadoksissa ja nyt sen lämpö tuntuukin sitä ihanammalta. Niin on elämässäkin. Vastoinkäymisten jälkeen pienikin ilon aihe on kuin taivaan lahja.

Vastoinkäymisten keskellä olisi hyvä muistaa, että aurinko paistaa, vaikka sitä ei näy. Pilvien takana se kuitenkin on ja pitää elämää yllä sieltäkin. Ihminen tarvitsee valoa, ihminen tarvitsee aurinkoa. Ilman sitä mikään ei pysy hengissä. Jotkut meistä saavat enemmän valoa kuin toiset. Mikä sitä sitten sääteleekin, tosiasia on, että elämä ei ole tässä suhteessa kovinkaan reilu. Vai onko? Itse uskon siihen, että meillä on monta elämää, monta mahdollisuutta täyttää tehtävämme. Ja valon määrään vaikuttaa se, mitä edellisissä elämissämme olemme oppineet, miten olemme toimineet. Ja miten tässä elämässä toimimme. Kaikella on tarkoituksensa. Vastoinkäymisten merkityksen ymmärtää useimmiten vuosien, ehkä vasta vuosikymmenien jälkeen.

Elämämme varrella kohtaamme monia ihmisiä. Jotkut ihmiset jäävät elämäämme ja toiset ovat elämässämme lyhyemmän tai pidemmän ajanjakson. Joidenkin ihmisten tarkoitus on vain kulkea kanssamme, mutta joillakin ihmisillä on elämässämme erityinen merkitys. Näiden ihmisten kautta meidän on tarkoitus oppia jotakin, ymmärtää jotain merkityksellistä. Meille annetaan tietty aika näiden ihmisten kanssa. Tuona aikana meidän on mahdollisuus oppia ymmärtämään jotain, joka kuljettaa meitä taas eteenpäin omassa elämässämme. Mutta aina emme kuitenkaan kykene ottamaan vastaan elämän antamaa viisautta. Ja tämä taas vaikuttaa sekä tähän elämäämme, että myös tulevaan elämäämme.

Myös itse olemme toisille ihmisille tien näyttäjinä, useimmiten tietämättämme. Emme aina edes huomaa, milloin olemme itse opettajia, milloin taas oppilaita. Oppiminen ja ymmärtäminen tapahtuu usein huomaamatta. Elämä kuljettaa meitä valosta varjoon ja taas varjosta valoon. Mitä avoimemmin täällä kuljemme sitä enemmän opimme ja saamme kulkea enemmän valossa varjon sijaan. Jos ei tässä elämässä, niin seuraavassa.

Ja vaikka et uskoisikaan, että sinulla on monta elämää, yritä muistaa, että aina pilkottaa valo jostain. Vaikka olisit kuinka pimeässä, jossain vaiheessa pimeys väistyy ja aurinko taas paistaa. Ainakin itselläni usko valoon antaa voimaa jaksaa silloinkin, kun tuntuu että ei enää jaksa. Askel kerrallaan, jos valo ei tule tänään, se saattaa tulla jo huomenna, tai ylihuomenna. Pimeydessä riittää, kun tietää, että valo on olemassa.


 

Aito vai jäljennös?

Taulu seinälläni on kopio. Ei edes maalaamalla tehty jäljennös, vaan kopio Vincent van Goghin taulusta Auringonkukat. Mutta vaikka taulu on vain kopio, se on siltikin kaunis. Kauneudesta puuttuu kuitenkin jotain, jotain tärkeää ja oleellista. Siitä puuttuu siveltimen vetojen ja värikerrosten rosoisuus. Et voi tuntea taulun herkkyyttä, et sen kerroksia, et sen muotoja. Taulu on vajavainen kaikessa kauneudessaankin. Vain aito on kaunis, kaunis jokaista siveltimenvetoa myöten.

Ihminenkin on aitona kauneimmillaan. Kopioitu, jäljitelty kauneus jättää kylmäksi. Ulkoisesti voi koristautua, mutta jos ihminen on olemukseltaan epäaito, ulkoinen kauneus jää vajavaiseksi. Elämän siveltimen vedot, elämän rosoiset värikerrokset tekevät ihmisestä kauniin. Meidän omat pienet erityispiirteemme, niin ulkonaiset kuin sisäisetkin, ovat aarre, jota meidän tulisi arvostaa. Jos uskomme omaan kauneuteemme, omaan hyvyyteemme, alamme näkemään itsemme ja myös toiset kauniina. Tätä kautta hyvä mieli ja onnellisuus kertautuu.

Tauluissa aitous maksaa, joskus käsittämättömän paljon. Mutta mitä maksaa ihmisen aitous? Joskus siitäkin voi joutua maksamaan kovan hinnan, mutta kaikki, mitä sillä saa, on sen arvoista. Koko elämäänsä kukaan ei jaksa näytellä ja kaikki, mitä epäaitoudella saavuttaa, on turhaa ja arvotonta. Olemalla aidosti oma itsensä, kutsuu ja houkuttelee elämäänsä juuri niitä asioita, mitkä oikeasti jotain merkitsevät. Niitä, joita juuri kulloinkin tarvitsee. Jopa vastoinkäymiset ovat merkityksellisiä ja ohjaavat oikeaan suuntaa, vaikka sitä onkin vaikea usein käsittää.

On joskus pelottavaa olla aidosti oma itsensä. Eikä se aina onnistu millään. Mutta tärkeintä on, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Ja haluaa oppia tuntemaan itsensä vähitellen paremmin ja paremmin. Luottaa omiin vaistoihinsa elämän suhteen ja ihmisten suhteen. Tunnustelee sisintään eri tilanteissa ja erilaisten ihmisten seurassa. Kuin aitoa taulua, jonka kauneuden aistii sormenpäilläänkin, silmät kiinni.

Anna siis elämän maalata kuviansa sinuun, anna sen värien hehkua sinussa ja sinusta, aidosti. Tulet huomaamaan, että koko maailma näyttää ja tuntuu paljon kauniimmalta. Huomaat ja tunnet itse olevasi kaunis.

Onko joku varastanut elämäsi?

Onko joku varastanut elämäsi? Tämä oli ajatus, joka pamahti päähäni tänään jo ennen kuin olin edes sängystä noussut. Tässä ajatuksessa ei ole kyse siitä, että joku käyttää henkilötunnustasi ja esiintyy sinuna. Vaan siitä, onko elämässäsi joku niin voimakas ihminen (tai peräti useampia), että huomaamattasi teet monet päätökset vastoin omaa ajatus- ja tunnemaailmaasi.

Vasta vuosien kuluttua huomaat, mitä on tapahtunut. Ja ennen kuin ymmärrät, mistä on kysymys, sinulla on usein epämääräinen tunne, kuin eläisit aivan vierasta elämää. Pikkuhiljaa alat oivaltamaan tilanteita, joissa toimit toisen ihmisen odotusten mukaisesti vastoin omaa tahtoasi. Ja mitä enemmän näitä tilanteita tulee, alatkin miettimään, miten olet menneisyydessä toiminut . Yhtäkkiä tajuat, että olisit elänyt koko elämäsi ihan toisin, jos olisit kuunnellut enemmän itseäsi kuin tuota toista, sinua vahvempaa ihmistä.

Maailma on täynnä ihmisiä, jotka alistavat ja ihmisiä jotka alistuvat. Enkä tarkoita alistajilla mitään julmia narsisteja tai toisten hyväksikäyttäjiä. Vaan ihmisiä, joilla kyse on lähinnä luonteenpiirteestä ja jota heidän itsensä ja läheistensä on vaikea edes huomata. Kyse on tavasta toimia erilaisissa tilanteissa. Tavasta viestiä elein, ilmein ja sanoin, jotka heidän omasta mielestään eivät tarkoita mitään, mutta kuitenkin tarkoittavat. Alistajat tietävät, mitä elämältä haluavat eivätkä anna minkään tai kenenkään horjuttaa omaa ajatusmaailmaansa. Ja alistuvat ovat usein ihmisiä, joilla on voimakas tarve miellyttää. He hakevat paikkaansa maailmassa, eivätkä tiedä, mitä oikeasti haluavat. Ehkä tietäisivätkin, elleivät olisi niin herkkiä toisten vaikutuksille. Ja tyypillistähän on, että juuri alistaja ja alistuva hakeutuvat toistensa seuraan pari- tai ystävyyssuhteeseen. Yhtä lailla voi olla kyse mistä tahansa ihmissuhteesta.

Jos siis huomaat, että elämäsi on varastettu ja lojuu käyttämättömänä jossain hyllyn nurkassa, olisi parasta, kun ottaisit sen käyttöön, ihan itsellesi, lupaa kysymättä. Jokaisen on kuitenkin omalla kohdallaan itse tehtävä päätökset ja loppujen lopuksi vain itse voi vaikuttaa siihen, miten toimii eri tilanteissa. Antaako toisen päättää puolestaan. Samalla kun luopuu vapaaehtoisesti omasta elämästään, luovuttaa toiselle vähitellen myös energiansa. Ihminen, joka ei elä itsensä näköistä elämää, tulee jossain kohtaa tilanteeseen, että huomaa energiansa ja elämänilonsa kadonneen. Syytä on kuitenkin turha vierittää toisen niskoille, sillä jokainen voi itse päättää, kenen ääni ratkaisee, kun tekee omaa elämäänsä koskevia päätöksiä.

Mielen muureista ja muuttamisesta

yli kaksikymmentä vuotta sama katto, samat seinät, sama piha, sama kylä. Se on vaarallista. Vaarallista henkiselle kehitykselle. Vaikka elämässä tapahtuvien muutosten keskellä onkin hyvä, että on jotain pysyvää, niin kahdessakymmenessä vuodessa kiintyy liikaa. Kiintyy huoneisiin, nurkkiin, maisemaan. Kiintyy niin, että ne alkavatkin ahdistaa. Eikä kuitenkaan osaa päästää irti.

Materiaan kiintyminen ei ole terveellistä. Terveellistä olisi muuttaa viiden vuoden välein, hävittää turhaa tavaraa. Samalla voisi putsata ajatuksiaan, järjestellä mennyttä mielessään ja aloittaa ainakin puolipuhtaalta pöydältä. Kun huoneet ovat täynnä tavaraa, mitä niihin enää mahtuu. Kun mieli ja sielu on täynnä tavaraa, mitä niihinkään enää mahtuu. Mieli ja sielu ei saisi olla liian täynnä, jotta sinne mahtuisi uutta ja raikasta.

Koti ei saisi olla liian täynnä. Eikä kannattaisi pysähtyä samaan paikkaan liian pitkäksi aikaa. Uusi koti, uusi maisema. Uusi elämä, vanhan jatkeena, keskenään sulassa sovussa. Kodin vaihtamisessa on kysymys enemmästä kuin vain asuinpaikan vaihtamisesta. Kysymys on uuden vaiheen aloittamisesta elämässä.

Matkoilta on mukava palata kotiin. Ja minulle onkin iskenyt ajatus, että vaikka uusi koti tuntuisikin aluksi virkistävältä ja ihanalta, niin entä jos haluankin palata takaisin. Kuin lomamatkalta. Lähteä kotiin. Enkä voikaan. Jos iskee kauhea koti-ikävä, kotona. Tällaista se teettää, kun pysyy liian kauan samoissa maisemissa. Olisi pitänyt muuttaa heti, kun muuttokuume iski ensimmäisen kerran. Kymmenen vuotta sitten. Nyt koti tuntuu liian rakkaalta. Tympeältä, mutta rakkaalta.

Ainoa todellinen este kodin vaihtamiselle on vain oma mieli. Jälleen kerran. Mielellä on taipumus rakentaa kaikenlaisia seiniä ja muureja joka paikkaan. Ne voisi kaikki hakata maan tasalle. Ja lopettaa niiden rakentaminen. Niiden yli eikä läpi näe. Ei tiedä, mitä kaikkea niiden takana on. Eikä kannattaisi rakentaa edes aitaa, silloin ei ruohokaan voi olla vihreämpää aidan takana. Omaan elämään voi sekoittaa monia aineksia yhtä aikaa, sopivassa suhteessa. Ja kun näkee paremmin, on helpompi tiputtaa käyttökelvottomat osaset pois ja poimia uusia asioita elämäänsä. Eikä niiden tarvitse olla isoja asioita. Pienistäkin asioista voi olla paljon iloa. Mutta paikoilleen ei kannata jäädä ihmettelemään. Elämä on liian lyhyt sellaiseen. Katso taivaalle, se on korkealla, sama taivas kaikkialla, sama taivas kaikilla ja sama tila kaikilla lentää ja tehdä unelmistaan totta ja luoda uusia unelmia vaikka joka päivä.

Ja mieltään saa muuttaa. Jos tänään en halua muuttaa uuteen kotiin, huomenna ehkä haluankin ja sitä seuraavana, kuka tietää...? Ja mieli, se muuttaa aina mukana. Ilman muureja mieli voi kuljettaa ihan minne vaan ihan missä vaan.

Hyppäänkö kyytiin?

Minulla on aika ajoin, lapsesta saakka, ollut tunne, että pitäisi vain hypätä seuraavaan, ohi ajavaan bussiin tai junaan ja lähteä, ihan vain jonnekin, epämääräiseen paikkaan, epämääräiseksi ajaksi.

Olen ihmetellyt, mistä tuo tunne tulee ja miksi. Kenties ulkopuolisuuden tunteesta, joka seuraa mukanani aina ja kaikkialle. Olin yksin tai seurassa, jossain kohtaa minussa on aina tuo tunne, nykyisin useimmiten melkein huomaamattomana, mutta olemassa kuitenkin. En tiedä johtuuko se vain minusta itsestäni. Siitä, että etsin paikkaani vieläkin ja minulla on tunne, että olen jossain muualla, kuin missä minun pitäisi olla. Juuri nyt olen melkoisen epätietoinen tulevaisuudestani. Vaikka voisin vain ottaa rennosti. Nauttia siitä, että lapset ovat aikuisia ja ainakin melkein ihan itse vastuussa itsestään. Miksi mietin paikkaani, kun voisin vain jäädä tähän ja nauttia. Tehdä työni ja iloita vapaa-ajasta, jonka voin suurimmaksi osaksi käyttää ihan oman tahtoni mukaan. Sen sijaan minä vain mietin, minne pitäisi lähteä, minne suunnistaa, mistä löytäisin paikan, jonne todella tahtoisin jäädä. Onko se lähellä, kaukana vai vielä kauempana?

Tunnen itseni avuttomaksi, olen tyhjän päällä. Ehkä minun on vain vaikea sopeutua tähän tilanteeseen, kun lapset eivät enää asu kotona. Vaikka olenkin todella tyytyväinen, kun ei tarvitse kaiken aikaa huolehtia jostakin. Toisaalta omien lasten murheet ovat ja tulevat aina olemaan myös meidän vanhempien murheita. Jopa suurempia, kuin omat murheemme. Tunnen olevani vähän kuin välitilassa. Minulla on vapaus tehdä omasta elämästäni juuri sellainen kuin haluan, mutta kuitenkin omien lasten toiveet siitä, miten liityn heidän elämäänsä nyt, sitovat ja rajoittavat, vaikka kukaan ei minulta mitään vaadikaan eikä pyydä. Omat lapsensa tuntee kuitenkin niin hyvin, että tietää heidän toiveensa liian hyvin ja niitä on vaikea sivuuttaa. Tässä kohtaa hyvät neuvot olisivat tarpeen. Ja kuitenkaan kukaan toinen ei voi toisen puolesta tietää, mikä on parasta. Eikä sitä oikeastaan voi tietää varmasti itsekään.

Nyt, kun itsestä riippuen kaikki olisi mahdollista, tuntuukin, että mikään ei ole mahdollista. Jos ei osaa päättää, miten loppuelämänsä käyttäisi, mahdollisuudet kutistuvat melkoisen olemattomiin. Onko se hyvä vai huono asia? En tiedä.

Ainakaan vielä en ole hypännyt kyytiin. Jäänkö vain odottamaan, että bussi pysähtyy, ilman että annan sille edes pysähtymismerkkiä. Ja katselemaan kuinka kotikyläni läpi kulkee monta junaa päivässä. Junia, jotka pysähtyvät vain asemilla ja asemat ovat kaukana. Asemalle pitäisi varta vasten mennä ja päättää, minkä junan kyytiin astuu. Ehkä sekin on liian vaativa tehtävä, ainakin juuri tällä hetkellä. Ehkä huomenna, tai ensi viikolla, ensi kuussa, ensi vuonna. Kuka tietää...

Eivät junatkaan aina ole kulkeneet
eivät bussit,
ei mopot
ei polkypyörätkään.
Ilman ihmistä
ei milloinkaan.

Mutta ihminen,
ihminen on kulkenut aina,
kävellyt jaloillaan
aikojen alusta
päättänyt suuntansa, vääränkin,
kulkenut
enimmäkseen eteenpäin.
Ja päässyt
aina
jonnekin.

Ruosteinen elämä

Katselen pihallani olevia ruosteisia kottikärryjä ja vanhaa, raskasta, ruosteista lapiota. Ruosteisuudesta huolimatta ne ovat ehjiä, käyttökelpoisia ja ehdottoman KAUNIITA. Ja täyttävät tehtävänsä.

Ihan kuin elämäkin. Vaikka vuosia on jo takana, niin elämä muuttuu ruosteisuudestaan huolimatta (tai ehkä juuri sen vuoksi) vuosi vuodelta, kuukausi kuukaudelta, viikko viikolta, päivä päivältä ja lopulta hetki hetkeltä aina vain kauniimmaksi. Kaikkien tuskaisten, ahdistavien ja kauhuakin aiheuttaneiden kokemusten jälkeen ja keskellä elämä on kaunis. Ilman pettymyksiä ja kyyneleitä tuota kauneutta ei näkisi, eikä sitä oikeastaan edes olisi. Ja mitä yksinkertaisempi ja paljaampi hetki, sitä kauniimpi. Yksinkertainen on kaunista.

Rumuus on kaunista. Ryvettyminen on kaunista. Se kasvattaa ihmistä, opettaa ymmärtämään elämää. Kauneus elämässä ja ihmisessä on ihan jotain muuta, kuin se, mitä ensinäkemältä huomaa. Joskus käy niin, että kun kohtaa ihmisen, jota ensinäkemältä pitää kauniina, myöhemmin huomaa, että oikeastaan hän onkin aivan tavallisen, jopa mitäänsanomattoman näköinen. Kun taas ihminen, joka ensinäkemältä on ollut vähemmän kaunis, (mielestäni rumia ihmisiä ei olekaan), niin jonkin ajan kuluttua huomaa näkevänsä tämän ihmisen kauniina. Vanhat ihmiset ovat kauniita. Vai onko tämä vain nuoruutensa taakse jättäneen toiveajattelua ja todellisuuden piilottamista. Lähestyvän sisäisen ja ulkoisen vanhuuden kauniiksi tekemistä, jotta se olisi helpompi sietää. Ehkä, mutta onko sillä väliä. Tärkeintähän on, että näkee nimenomaan omassa elämässään ja itsessäänkin kauneutta, sillä niin voi luoda kauneutta ympärilleen. Ainakin toivon niin.

Vanheneminen on monitahoinen asia. Toisaalta huomaa olevansa katkera joistakin asioista, vihainen ja pettynyt, että elämä ei suurimmalta osaltaan ole mennyt ollenkaan niin, kuin nuorena odotti ja toivoi. Toisaalta oppii vähitellen hyväksymään sen, että elämä menee omia polkujaan, välillä karkuun välillä vahvasti itseä kohti. Niin, että jonakin päivänä on kuin maansa myynyt ja kaiken menettänyt, kun taas toisena päivänä on kiitollinen kaikesta, mitä on saanut ja onnellinen vastoinkäymisistäkin.

Elämä on kaunista, ihmiset ovat kauniita. Elämä täyttää tehtävänsä ja me ihmiset täytämme tehtävämme. Usein sitä paremmin, mitä vähemmän itseltämme vaadimme ja mitä vähemmän pinnistelemme. Antaa elämän tulla, se kyllä huolehtii meidän jokaisen elämäntehtävän täyttymisestä. Pysähdy, katsele, kuuntele. Se olet sinä ja sinun elämäsi. Pieni ja suuri yhtäaikaa.

Rakkauden teot, rakkauden valinnat

Rakkauden teot, rakkauden valinnat. Mitä ne ovat? Minusta tuntuu, että olen jo pitkään ollut tienhaarassa, enkä ymmärrä ollenkaan mitä tienviitat tarkoittavat. Kökötän tässä monen tien risteyksessä päivästä, viikosta, kuukaudesta varmaan jo vuodestakin toiseen. Välillä tulee välähdyksiä jostain alitajunnan liepeiltä ja hetken olen varma, mitä minun pitää tehdä. Se on kuin kohtaus, joka menee aina ohitse (onneksi vai valitettavasti) niin nopeasti, etten ennätä edes kättäni nostaa asioiden eteen.

Nyt olen miettinyt asioita rakkauden näkökulmasta ja ensin luulinkin, että sitä kautta ymmärrän, miten jatkaa elämääni. Mutta umpikujaan jouduin kuitenkin. Huomasin, että rakkautta on niin monenlaista. Ja vaikka sanotaan, että rakkaus vain lisääntyy, kun sitä antaa, eikä se ole keneltäkään pois, niin ei se ihan niinkään ole. On rakkautta perhettä kohtaan ja muita läheisiä kohtaan, rakkautta kanssaihmisiä kohtaan, rakkautta luontoon, eläimiin, rakkautta jotain intohimoista tekemistä kohtaan... lista on melkoisen loputon. Ja tässä tullaankin siihen tilanteeseen, että kun teet jotakin rakkaudellista jossain, on aina joku ja joitain, jotka jäävät silloin sitä paitsi.

Ja rakkauden nimissä voi tehdä myös julmalta tuntuvia päätöksiä ja tekoja. Jos onkin rakkaudellista päästää irti joistakin asioista ja ihmisistä, vaikka se olisikin vaikeaa molemmin puolin. Vai onko rakkaudellisempaa hyväksyä oma ja toisten vajavainen rakkaus, luottaa siihen, että olen tässä ja näiden ihmisten kanssa, koska minut on tarkoitettu juuri tähän ja tänne. Rakkaudellistahan on myös itsensä ja toisten puutteellisuuden hyväksyminen. Oppia ottamaan elämä juuri sellaisena kuin se tulee. Itselläni on siinä vielä paljon tekemistä. Ihan kuin koko ajan vain odottaisin, että jotain tapahtuu, että minulle kirkastuu oma paikkani ja tarkoitukseni. Ehkä elämässä onkin kysymys siitä, että hyväksyy vihdoin elämän tarkoituksettomuuden. Olemme täällä vain hetken itseämme ja läheisiämme ja lähimmäisiämme varten, jokainen omien kykyjensä ja voimiensa mukaan.

Rakkauden valinta on suuri kysymysmerkki läpi elämän, mutta sitä arvoitusta tutkiessa on hyvä muistaa ainakin se, että terve itsekkyys lisää rakkautta, mutta liiallinen itsekkyys vähentää sitä ja tekee ihmisestä levottoman ja pikkuhiljaa melkoisen sietämättömän. Missä raja sitten kulkee terveen ja epäterveen itsekkyyden välillä? Sitä miettiessä on hyvä muistaa, että monesti epäitsekkyys on lopulta julmempaa ja pahempaa kuin itsekkyys, sillä uhrautuminen ei lopulta tuota kenellekään mitään hyvää. Ja toisaalta epäitsekkäät teot voivat olla hyvinkin itsekkäitä, sillä aidosti ja hyvässä mielessä epäitsekkäät ihmiset saavat myös itselleen paljon omien ”epäitsekkäiden” tekojensa kautta.

Tuntemattoman pelko

Tuntemattoman pelko. Ja kaipuu. Yhtäaikaa. Siinä hankala yhtälö. Paras olisi kai vain heittää kaikki vanha pois ja hypätä kerralla ja kunnolla, siipiään sukimatta. Alas ja taakse ei kannata katsoa, ylös ja eteen sitäkin tiukemmin. Mutta, vaikka kuinka valoisin mielin katsoisi eteen ja ylös, vanhasta on melkein mahdoton luopua. Se on tullut niin rakkaaksi, vaikka se piteleekin sinua kiinni jossain, missä kaikki on pysähtynyt paikoilleen. Paitsi oma mieli. Se onneksi vielä elää ja odottaa tulevaa. Ja samalla harmittelee, kun ruumis ei lähdekään liikkeelle samaan tahtiin. Välillä näyttää, että ruumis on päättänyt jäädä paikoilleen mielen vilkkaista liikkeistä välittämättä. Jostain on luovuttava saadakseen tilalle jotain, josta ei vielä tiedä, onko se edes parempaa.

Elämässä on otettava riskejä, jos haluaa muutosta. Ei paikoilleen jääminenkään takaa yhtään mitään. Elämässä on aina olemassa muuttujia, joihin ei voi vaikuttaa: ihmiset, työ, terveys, koko elämä itsessään on yksi iso muuttuja. Nuorelle elämän muutokset ovat osa normaalia tapahtumaketjua. Kaiken aikaa täytyy olla päättämässä elämää suuremmista asioista. Mutta myöhemmin, kun elämä on kulkenut pitkään omia uomiaan, ihan kuin itsekseen, huomaakin yht'äkkiä, että on melkein mahdoton päättää asioista, jotka johtavat suuriin elämänmuutoksiin.

Useimmille tuttuun ja turvalliseen jääminen on niin itsestään selvää, että he eivät edes huomaa tuntemattoman pelkoaan . Ja jos pienen hetken jotain huomaavatkin, niin ainahan voi olla, kuin ei olisi huomannutkaan. Mitä, jos elämässä kuitenkin tapahtuu jotain yllättävää? Mitä, jos onkin pakko lähteä kohti tuntematonta. Pakon edessä on vain mentävä. Pakon edessä tuntuu kuitenkin, kuin voisi edetä varovasti tunnustelemalla, ei tarvitse hypätä kaiken riskin uhalla. Jos itse olet päättämässä suurista muutoksista, on hypättävä, vaikka ei ole varma mitä on edessä, mitä menettää ja mitä saa tilalle. Kannattaako riski. Mutta myös jäämällä entiseen, ottaa riskin. Ei saa koskaan tietää, mitä tuntemattomalla olisi ollut tarjota. Etkä sittenkään tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Eikä tuntemattomaan hyppäämistä helpota yhtään se, että oma päätös vaikuttaa moniin muihinkin, kuin vain itseen. Siinä sitä sitten ollaan monen tuntemattoman pelon kanssa. Joko kukaan ei tee päätöstä ja jäädään jumiin vanhaan. Tai sitten päätöksen tekee yksi, joka näin tuntee kantavansa vastuun sekä omasta että toisten hypystä kohti tuntematonta. Joskus voi käydä niinkin onnellisesti, että päätös hyppäämisestä tehdään yhdessä, silloin tuntematon ei tunnukaan enää niin pelottavalta.

Hei kaikki!

Aloitin blogini kirjoittamisen kesäkuun alussa toisessa osoitteessa. Kaikki (aikaisemmat ja tulevat) tekstini löytyvät kuitenkin jatkossa tästä osoitteesta.


Tulen blogissani kirjoittamaan kaikesta mahdollisesta taivaan ja maan väliltä. Itselleni henkiset arvot ja elämän laadukkuus ovat todella tärkeitä. Omia pohdintojani ja toivon mukaan jopa joitakin viisauksia kirjoituksiini heittelen, välillä runo- ja laulumitassakin eli liian vakavasti en aio aina kirjoittaa. Elämä kannattaa ottaa tosissaan, mutta ei liian tosissaan.



Jokainen hetki on ainutkertainen, jokainen elämä on ainutkertainen. Ja vain tämä yksi ainoa kerrallaan meillä jokaisella. Tämä ainutkertainen lahja.

 

 

Elämä on todellakin ainutkertainen lahja, vaikka aina ei siltä tuntuisikaan. Senpä vuoksi haluankin herätellä ihmisiä miettimään oman elämänsä mielekkyyttä tai mielettömyyttä. Miettimään, mikä omassa elämässä on tärkeää ja minkä voisi vaikka heittää pois. Mitä sinä oikeasti haluaisit elämälläsi tehdä? Senkin ymmärtäminen on yllättävän vaikeaa. Tai sitten on niin, että tietää kyllä, mitä haluaa, mutta keinot ovat kadoksissa. Tai, että haluaakin niin monia asioita, että ei osaa päättää, mitä niistä eniten haluaa.

Ja mistä on valmis luopumaan, saadakseen jotain uutta tilalle. Ihmisen elämä on täynnä valintoja. Ja kaikkeen ei voi edes itse vaikuttaa. Mutta yllättävän moniin asioihin kuitenkin voi.

Itselläni on elämää takana jo melkoisesti, kolme aikuistunutta lasta, jotka kaikki vielä hakevat paikkaansa. Tällaisena aikana nuorilla on melkoisen rankkaa. Toisaalta mahdollisuuksia on vaikka mihin, mutta kilpailu on kovaa ja nykyajan vaatimukset vielä kovempia. Itselläni aikanaan on ollut huomattavasti helpompaa. Sydän syrjälläni voin vain tukea omia nuoriani ja toivoa, että he löytävät paikkansa ja niin onnellisen elämän kuin se vain on mahdollista. Jos voisin lapsilleni onnen kantaa, sen tekisin, mutta niinhän se ei ole. Jokainen rakentaa oman elämänsä, tekee omat valintansa ja kohtaa elämässä hyvää ja pahaa, valitsee miten vain. Suuntaa voi vaihtaa, mutta vain yhtä tietä kerrallaan jokainen voi kulkea.

Haluaisin blogillani antaa ihmisille toivoa ja iloa. Tukea kaikenlaisissa elämän tilanteissa, rohkeutta ottaa uutta suuntaa, rohkeutta tavoitella unelmiaan ja voimia kestää vastoinkäymisissä. Ja tietenkin haluan herättää keskustelua asioista ja asioiden vierestä.

Ja haluan toivottaa kaikille IHANAA, AURINKOISTA JA TOIVORIKASTA KESÄÄ!