Hyppäänkö kyytiin?

Minulla on aika ajoin, lapsesta saakka, ollut tunne, että pitäisi vain hypätä seuraavaan, ohi ajavaan bussiin tai junaan ja lähteä, ihan vain jonnekin, epämääräiseen paikkaan, epämääräiseksi ajaksi.

Olen ihmetellyt, mistä tuo tunne tulee ja miksi. Kenties ulkopuolisuuden tunteesta, joka seuraa mukanani aina ja kaikkialle. Olin yksin tai seurassa, jossain kohtaa minussa on aina tuo tunne, nykyisin useimmiten melkein huomaamattomana, mutta olemassa kuitenkin. En tiedä johtuuko se vain minusta itsestäni. Siitä, että etsin paikkaani vieläkin ja minulla on tunne, että olen jossain muualla, kuin missä minun pitäisi olla. Juuri nyt olen melkoisen epätietoinen tulevaisuudestani. Vaikka voisin vain ottaa rennosti. Nauttia siitä, että lapset ovat aikuisia ja ainakin melkein ihan itse vastuussa itsestään. Miksi mietin paikkaani, kun voisin vain jäädä tähän ja nauttia. Tehdä työni ja iloita vapaa-ajasta, jonka voin suurimmaksi osaksi käyttää ihan oman tahtoni mukaan. Sen sijaan minä vain mietin, minne pitäisi lähteä, minne suunnistaa, mistä löytäisin paikan, jonne todella tahtoisin jäädä. Onko se lähellä, kaukana vai vielä kauempana?

Tunnen itseni avuttomaksi, olen tyhjän päällä. Ehkä minun on vain vaikea sopeutua tähän tilanteeseen, kun lapset eivät enää asu kotona. Vaikka olenkin todella tyytyväinen, kun ei tarvitse kaiken aikaa huolehtia jostakin. Toisaalta omien lasten murheet ovat ja tulevat aina olemaan myös meidän vanhempien murheita. Jopa suurempia, kuin omat murheemme. Tunnen olevani vähän kuin välitilassa. Minulla on vapaus tehdä omasta elämästäni juuri sellainen kuin haluan, mutta kuitenkin omien lasten toiveet siitä, miten liityn heidän elämäänsä nyt, sitovat ja rajoittavat, vaikka kukaan ei minulta mitään vaadikaan eikä pyydä. Omat lapsensa tuntee kuitenkin niin hyvin, että tietää heidän toiveensa liian hyvin ja niitä on vaikea sivuuttaa. Tässä kohtaa hyvät neuvot olisivat tarpeen. Ja kuitenkaan kukaan toinen ei voi toisen puolesta tietää, mikä on parasta. Eikä sitä oikeastaan voi tietää varmasti itsekään.

Nyt, kun itsestä riippuen kaikki olisi mahdollista, tuntuukin, että mikään ei ole mahdollista. Jos ei osaa päättää, miten loppuelämänsä käyttäisi, mahdollisuudet kutistuvat melkoisen olemattomiin. Onko se hyvä vai huono asia? En tiedä.

Ainakaan vielä en ole hypännyt kyytiin. Jäänkö vain odottamaan, että bussi pysähtyy, ilman että annan sille edes pysähtymismerkkiä. Ja katselemaan kuinka kotikyläni läpi kulkee monta junaa päivässä. Junia, jotka pysähtyvät vain asemilla ja asemat ovat kaukana. Asemalle pitäisi varta vasten mennä ja päättää, minkä junan kyytiin astuu. Ehkä sekin on liian vaativa tehtävä, ainakin juuri tällä hetkellä. Ehkä huomenna, tai ensi viikolla, ensi kuussa, ensi vuonna. Kuka tietää...

Eivät junatkaan aina ole kulkeneet
eivät bussit,
ei mopot
ei polkypyörätkään.
Ilman ihmistä
ei milloinkaan.

Mutta ihminen,
ihminen on kulkenut aina,
kävellyt jaloillaan
aikojen alusta
päättänyt suuntansa, vääränkin,
kulkenut
enimmäkseen eteenpäin.
Ja päässyt
aina
jonnekin.