Hyvä tuottaa hyvää

Olen monasti miettinyt erilaisissa elämäntilanteissa, elämmekö täällä toisiamme vai itseämme varten. Sanotaan, että kun antaa niin saa. Jos se menisikin näin, niin toisia varten elämällä toteutuisi myös omaa itseä varten eläminen. Valitettavasti se vain ei mene niin. Se, mitä annat toisille ja mitä taas itse toisilta saat, ei useinkaan ole sitä, mitä puolin ja toisin odotetaan ja toivotaan.

 

Mihin vetää itsekkyyden ja epäitsekkyyden raja. Jos osaa olla oikealla tavalla itsekäs, sitä kautta oma onnellisuus lisääntyy ja näin pystyy antamaan itsestäänkin enemmän kanssaihmisille: läheisille, puolitutuille ja tuntemattomillekin. Miksi sitten usein tuntuu, että omien tarpeiden täyttäminen on joltain toiselta pois. Ja usein onkin, kun läheisten toiveet ja tarpeet ovat ristiriidassa omien kanssa. Minulta odotetaan jotain, jota en pysty täyttämään ja on pakko tuottaa rakkaille ihmisille pettymyksiä, vaikka ei tahtoisi. Ja myös toisinpäin. Aina ei ymmärrä, miksi toinen tekee niin kuin tekee tai jättää tekemättä, vaikka tietää, että toivoisin muuta. Kuinka monta tarkoittamatonta loukkausta voi ottaa vastaan ja missä on niiden raja. Rajan vetäminen on sitä vaikeampaa, mitä läheisemmästä ihmissuhteesta on kysymys. Parisuhde, sisarussuhde, äiti/isä-lapsisuhde, ystävyyssuhde, työkaverisuhde...

Itse olen törmännyt tähän ongelmaan erityisesti parisuhteessa ja sisarussuhteissa. Mitä rakkaampi ihminen on, sitä syvemmin hän voi sinua myös loukata. Rakkaan ihmisen teoilla, sanoilla, ajatuksilla on merkitystä. Ja toisin päin: kuinka paljon itse olen loukannut rakkaita ihmisiä tietämättäni. Anteeksianto on tärkeää ja täytyy muistaa antaa anteeksi myös itselleen. Ja toisaalta ymmärtää, että moni teko tai sana, joka loukkaa, johtuu loppujen lopuksi vain ihmisten erilaisuudesta eikä ole tehty tai sanottu loukkaamismielessä.

Ihmissuhteissa hyvä tuottaa hyvää ja paha pahaa, mutta mysteeri onkin, mistä se hyvä tai paha ihmisten välille alunperin syntyy ja mikä sen matkan varrella muuttaa?